Tossa tuli lueskeltua erään 16-vuotiaan blogia, jota hurjasti ruoditaan sen päätöksestä pitää lapsensa. Oikeasti eri kiva blogi ja tosi rohkea nuori plikka, mun tuet ja kannustukset ehdottomasti hänelle! Blogi löytynee täältä.
Täällä siis ilmoittautuu yksi vahinkolapsi, joka sai kuukausi takaperin oman vahinkolapsensa!
Mä en ole koskaan tuntenut mitään huolia tai huonoa fiilistä siitä, että olen vahinkolapsi. Juttu on enemmänkin siinä, että vaikka asiasta on mulle puhuttu ja kerrottu, on muistettu myös jatkuvasti kertoa kuinka haluttu mä olin. Kuinka mä olin oikeastaan iloinen vahinko. Ja kyllä mä olen oman lapsen kohdalla sitä mieltä, että mukavampi vahinko tuo on kun vaikka herpes tai klamydia :D:D:D:D:D:DDD (huonoa huumoria, jeah!)
Mä olen funtsinut, että yleisesti ottaen vahinkolasten äidit pärjäävät lapsensa kanssa huomattavasti paremmin, kuin äidit, jotka ovat lastaan kauan toivoneet, yrittäneet ja halunneet. Ihan noin siksi, että mitä pidempää lapsen saamiseen ja lapseen valmistautuu, sitä enemmän on odotuksia,- ja sitä enemmän myös pettymyksiä. On jo keritty ajattelemaan, että mun lapsesta tulee sitte tällainen ja tällainen, se tulee oppimaan nää ja noi asiat tohon ikään mennessä, se tulee olee hyvä käytöksinen ja muistaa aina kiittää ym. eikä osatakaan sitte olla sen lapsen kanssa, joka ei vastaakaan niitä odotuksia. Ollaan jo liian valmiita ja tunnetaan ittensä huonoksi, koska lapsesta ei kasvanutkaan kädenkäänteessä sellaista, mikä oli toiveissa.
Mä en sano, että nää äidit olis yhtään sen huonompia, ainakin ne on paremmin varustautuneita ja oikeasti odottavat ja haluavat sitä lasta, musta vaan lapsentekoa ei pitäis lykätä liian pitkälle, tai ainakaan siihen lapseen ei pitäis sitoa isompia odotuksia,- koska varmaa on, ettei se täytä niitä odotuksia. Varmaa on, että se lapsi itkee, huutaa, kiukuttelee, on räkäinen ja kuranen, ei aina osaa käyttäytyä (eikä edes yleensä), on vaativa ja uhmakas.
Mä en ole koskaan tuntenut mitään huolia tai huonoa fiilistä siitä, että olen vahinkolapsi. Juttu on enemmänkin siinä, että vaikka asiasta on mulle puhuttu ja kerrottu, on muistettu myös jatkuvasti kertoa kuinka haluttu mä olin. Kuinka mä olin oikeastaan iloinen vahinko. Ja kyllä mä olen oman lapsen kohdalla sitä mieltä, että mukavampi vahinko tuo on kun vaikka herpes tai klamydia :D:D:D:D:D:DDD (huonoa huumoria, jeah!)
Mä olen funtsinut, että yleisesti ottaen vahinkolasten äidit pärjäävät lapsensa kanssa huomattavasti paremmin, kuin äidit, jotka ovat lastaan kauan toivoneet, yrittäneet ja halunneet. Ihan noin siksi, että mitä pidempää lapsen saamiseen ja lapseen valmistautuu, sitä enemmän on odotuksia,- ja sitä enemmän myös pettymyksiä. On jo keritty ajattelemaan, että mun lapsesta tulee sitte tällainen ja tällainen, se tulee oppimaan nää ja noi asiat tohon ikään mennessä, se tulee olee hyvä käytöksinen ja muistaa aina kiittää ym. eikä osatakaan sitte olla sen lapsen kanssa, joka ei vastaakaan niitä odotuksia. Ollaan jo liian valmiita ja tunnetaan ittensä huonoksi, koska lapsesta ei kasvanutkaan kädenkäänteessä sellaista, mikä oli toiveissa.
Mä en sano, että nää äidit olis yhtään sen huonompia, ainakin ne on paremmin varustautuneita ja oikeasti odottavat ja haluavat sitä lasta, musta vaan lapsentekoa ei pitäis lykätä liian pitkälle, tai ainakaan siihen lapseen ei pitäis sitoa isompia odotuksia,- koska varmaa on, ettei se täytä niitä odotuksia. Varmaa on, että se lapsi itkee, huutaa, kiukuttelee, on räkäinen ja kuranen, ei aina osaa käyttäytyä (eikä edes yleensä), on vaativa ja uhmakas.
Kyllä, mun mielestä 16-vuotias on vielä turhan nuori nyky-yhteiskunnassa äidiksi, mutta en mä koe oikeudekseni arvostella toisen päätöstä, varsinkaan kun se päätös on ilmiselvästi ollut vaikea ja tuon ikäisenä sitä joutuu luopumaan vielä tosi monista asioista,- lähinnä tosin muiden ymmärtämättömyyden takia.
Mun yksi parhaista ystävistäni sai lapsen myös 16-vuotiaana. Kaverithan sillä meni, kun ei siinä iässä meinattu ymmärtää, ettei toinen voi sitä lasta laittaa hoitoon joka fakin viikonloppu tai että se pääsis kyllä käymään vaikka kahvilla meidän kanssa sen lapsenkin kanssa. Me (myös minä) aika pitkälti jätettiin vaan soittamatta, jätettiin se yksin ja ulkopuoliseksi. Että sellaisia hyviä ystäviä me ollaan oltu. Nyt perästä päin tää mun ystävä sanoo sitä, että vaikka lasta hän ei ole koskaan katunut, sitä päätöstä hän on. Että harmittaa, kuinka meni iso osa sitä nuoruutta täysin ohi ja kuinka ikävää on, miten raskaus ja lapsi vaikutti hänen kaverisuhteisiinsa. Myöhemmin on tullut sadasti ellei useamminkin pyydettyä tältä ystävältä anteeksi, että me jätettiin se. Ja anteeksi ollaan saatu. Hieno ihminen.
Niin tai näin, mun mielestä tuon ikäinen on liian nuori. Ei niinkään fyysisesti, mutta henkisesti. Se naiivius ja ymmärtämättömyys, se ettei kyetä ajattelemaan vielä oikeasti pidemmälle kyllä näkyy toimissa, ja sitä varten mun mielestä lapsenhankintaa vois hyvinkin jokainen vähän lykätä. Mun mielestä mäkin olen parikymppisenä vielä tosi nuori noin henkiseltä puolelta, vaikken mä nyt itseäni järin naiivina tai lapsellisena enää pidäkään. Lapsenmielisenä kyllä, ja ai että miten mä odotan pääseväni lapsen kanssa joku päivä ihastelemaan sitä etanaa sielä pihalla tai kiljahtelee riemusta kun lintu lentää läheltä, tekee hiekkakakkuja tai ihmettelemään miksi taivas on sininen, mutta ei se musta lapsellista tee. Se syy, miksi mä en omasta mielestäni selvästikään ole vielä "valmis" äidiksi, on lähinnä siinä, etten mä kykene vieläkään ajattelemaan tosiasiassa kun ehkä jonkun vuoden verran eteenpäin, ja lapsen kanssa nyt vaan pitäis kyetä hiljalleen ajattelee vieläkin pidemmälle. Mut ei kai siinä, luulisi tässä kasvavan lapsen mukana itsekin.
Mitä mieltä täällä muut on? Koska on "valmis" äidiksi? Onko kukaan koskaan "valmis"? Entä mikä on liian nuori?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti